Nappula, josta minut pitäisi kääntää ON/OFF-toimintoihin, on juuttunut keskelle.

Näytelmät, molemmat, olivat menestys. Mitä nyt ohjaaja sanoi muutaman lausevirheen ja takelteli puheessaan, joulupukki tuli silti juhlaan ja saimme ruusut ja tuhat, monta sataa halausta. Ja lapset kirkuivat, emmekö näe enää ikinä? Eikö enää koskaan? Ja minä lupasin tulla kuokkimaan seuraaviin harjoituksiin, vaikka ohjaaja olisi suuri, hirmuinen mörökölli ja ajaisi minua luudan kanssa pois tieheni. Joulukukka, ruusu, punahileinen pikkukuusi.

Hetkeen en ole jaksanut olla surullinen, koska se on loppujen lopuksi tympeää. Eikä se varmaan haittaa, vaikka ei ole luntakaan, ja joulukalenteristani ei tullutkaan 10 000 euroa.

"No niin, nyt lähtee viimeiset. Jos mä kultsi voitan, niin mä vien sut Venetsiaan ja mennään kihloihin."
"Okei, no niin. Do it!"

Pian alkaa lyhytaikainen avosuhteemme tutussa kaupungissa, sitten joudun taas hetkeksi pois ja sitten taas, minä olen valmistunut sentään jonkinlaisesta koulusta ja me voimme olla yhdessä yölläkin, maanantaina tai keskiviikkona, vaikka torstaina! Meillä on joulu toisillemme, enkä minä vieläkään tiedä, mikä olisi tarpeeksi veikeä lahja.

Kummityttöni on maailman suloisin ja voisin syödä hänet pienten lihapullien kera.

Vihdoin sain näytelmien kirjoittamiseni vauhtiin ja viihteeseen. Nyt toki alkaakin olla niidenkin kanssa sen verran kiire, että pelkään luovuuteni tikahtuvan suhahtelevien kirjainten väliin. Mutta yritän silti. Toisessa pläjäyksessä merirosvot kisailevat koululuokassa ja selvittävät kirousta, joka tekee heidän opettajastaan tavattoman tyrannin. Toisessa esityksessä muori nousee kapinaan kun tämä lähetetään pienkotiin muiden muorien ja yhden skitsofreenisen papan luo asumaan, lopulta tytär ja ärsyttävä vävypoika tahtovat Aunen takaisin pullaa leipomaan. Eikö näistä nyt herran tähden jotain synny.

Sinä puhuit eilen suloisia sanoja siitä, kainostellen vaikka ei olisi tarvinnut. " Tuossa on isompi kämppä pian vapanaa, ajattelin että sitten kun valmistut... Tai siis... " Ja sitähän minä olen unissani, iltaisin, aamuisin, koulupäivisin, viikonloppuna, juhlissa, suihkussa, humalassa, parvekkeella ja portaissa sinulle selittänytkin; minä tahdon olla sinun. Ja minä en tahdo aina ikävöidä, minä haluan olla joskus lähellä.
Ja niin me huomasimme että olimme puhuneet lähes tunnin ja soittajan asettama saldoraja olisi rajallinen. " Okei, no niin, heippamäsoitansullepiantekstaillaan.. mä rakastan sua! " Ja naurua päälle, tämä piti tehdä nopeaan.

Sää on syksyinen ja näytelmässäni tapahtumat alkavat rullaamaan, niinkuin tosielämässäkin.

Ostin eilen punaisen neulepaidan. Se ei ole lainkaan tapaistani.

Muistan kuinka parhaan ystäväni kanssa kerran tuumimme ylä-asteen likaisilla käytävillä, miten aika alkoi käydä jo vähiin. Pian olisimme jo parikymppisiä eikä maailma vieläkään tuntisi meitä. Sitten täyttelisimme kolmetkympit tuosta vain, nenäkarvamme kasvaisivat jo kainaloihin asti eikä kukaan vieläkään olisi nähneet lyhytelokuviamme, runokokoelmiamme, loistavia ideoitamme viihteen, teatterin saralla. Meidän keksipakettien ja terveyssidepakkauksien ostamisestamme ei vieläkään kirjoitettaisi kuningastarinoita Iltasanomissa.

Eilen jotenkin se jälleen iskostui päähän; Hey, mä tahdon muuten olla jotain! Mitäkö?

Teatteritaiteen maisteri.
Elokuvaohjaaja.
Runoilija.
Tatuoija.
Vanhustyön luennoitsija.
Näyttelijä.
Novellisti.
Ilmaisutaidon opettaja.
SALA-APINA.

Miksi en siis vain voisi ladata näitä tiedostoja ja tietoisuuksia päähäni jotta voisin kätellessäni olla pätevä ja yltiönenäkäs akka? Ja kirjoitusteni perään laittaisin

Maija Mehiläinen,

teatteritaiteen ja kirjallisuuden maisteri

Miksi te lähditte
pois minun luotani

Miksi he lähtivät
jotka ymmärsivät miksi.